Kissasieppari
Kuuntelin kissojeni kanssa Mau Machinen levyä, kunnes ovelta kantautui koputusta. Pontsu pienensi radion volumea minun mennessäni avaamaan ovea. Sisäänpyrkijä paljastui Kissafaniksi, jolla oli varsin huolestunut ilme kasvoillaan. “Onko kaikki hyvin? Ei kai hoitamisessa ole ilmennyt mitään ongelmia?” tiedustelin huolehtivasti. “Ei ei, hoitohommat ovat kyllä kunnossa”, Kissafani huudahti ja veti henkeä ennen kuin jatkoi kertomustaan. “Minun hoidokkini Tuike yritettiin kaapata hänen käydessään kaupungilla. Hän onnistui onneksi puolustautumaan ja pakenemaan, mutta ajattelin tulla ilmoittamaan, että Mouruposkessa liikuskelee hämärää sakkia”, Kissafani selitti. “Kuulostaa pahalta”, jalkoihini astellut Nick totesi. “Sanos muuta… Meidän täytyy varmaan ilmoittaa poliisille” päätin. “Mutta eihän Mouruposkessa ole poliisia”, Nick huomautti. “Ei olekaan, siksi aionkin kutsua erikoisyksiköt paikalle”, vinkkasin silmää kaivaessani puhelintani taskusta. “Minä hoidan tänne apujoukkoja, menkää te muut levittämään varoituksia siepparista”, kehotin kissojani. Oili ja Pontsu sammuttivat radion kokonaan ja kiiruhtivat sitten Nickin luo ovelle. Myös Kissafani lupasi auttaa Tuikkeen kanssa. “Olkaa varovaisia ja pitäkää silmänne koko ajan auki”, Nick muistutti erityisesti Oilille ennen kuin kissat hajaantuivat ja minä sain soittaa rauhassa. Aloin näppäillä numeroa: 505050.
“Pädäpäpäpääpää, pädäpäpäpää…” Havaiji 5-0 -ohjelman tunnari soi päässäni varttuessani hämärällä pihalla. Pieni pakkanen kipristeli ihoani farkkujen alla, ja lumi narisi vaihtaessani painoa jalalta toiselle. En kuitenkaan antanut kylmyyden haitata, sillä olin niin innoissani äsken soittamastani puhelusta, enkä oikein itsekään uskonut todeksi sitä, että olisimme pian saamassa avuksemme ihailemiani poliisivoimia. Yhtäkkiä korviini kantautui outoa ääntä, aivan kuin askelia. Tähyilin ympärilleni hiukan peloissani, mutten nähnyt mitään pimeyden takia. Pieni paniikki alkoi nousta, sillä eihän sitä voinut tietää, jos kissasieppari vahingoittaisi myös hoitajia... Samassa joku syöksyi minua kohti ja lensin selälleni maahan. En saanut kauhultani edes kirkaistua, mutta sitten tunnistin vatsani päällä tassuttelevan olennon Oiliksi. “Sinä senkin ryökäle”, mutisin Oilin melkein tukehtuessa nauruun. Oili kiepsahti pois päältäni jolloin pääsin nousemaan ylös. “Eikö sinun pitänyt levittää hätäsanomaa muiden kanssa eikä pelotella minua”, huomautin puistellessani lumia takistani. “Me hoidimme jo homman. Isä ja Pontsu jäivät sisälle, mutta minä päätin tulla katsomaan miten sinulla sujuu”, Oili miukaisi. “Kai käskitte kaikkia pysymään sisätiloissa? En halua että enempää kissoja joutuu vaaraan”, puhuin vakavana. “No joojoo. Älä nyt ala tuollaiseksi vain sen takia että pelästyit jekkuani”, Oili puuskahti. Olin sanomassa ettei vakavilla asioilla sovi leikkiä, mutta samassa korviini alkoi kantautua kaukaista sireenien ääntä. “He tulevat!” henkäisin nähtyäni kirkkaiden autonvalojen kääntyvän Mouruposken hoitolalle johtavalle tielle. Auto kurvasi hoitolan edessä olevan jäätyneen lammen viereen, ja sieltä astuivat ulos ihailemani Havaiji 5-0 -ryhmän jäsenet: Steve, Danny, Chin ja Kono. “Havaijissa on ehkä sittenkin yksi hyvä puoli: siellä on lämmintä”, Danny mutisi vetäessään takkinsa vetoketjua kiinni. “Kuulitteko, Danny ilmaisi juuri kaipaavansa inhoamalleen saarelle”, Steve virnuili Chinin ja Konon naureskellessa. “Hmp. En muutenkaan ymmärrä, miksi meidät lähetettiin tutkimaan jotain kissajuttua”, Danny tokaisi tympääntyneenä. Jännitykseni kasvoi entisestään nelikon kävellessä lähemmäs minua. “Eivätkö he olekin mahtavia”, huokaisin vieressäni seisovalle Oilille. “Pyh, eivät vaikuta kovin mukavilta”, Oili mutisi ilmeisesti hiukan loukkaantuneena Dannyn kommentista. “Olen komenteja Steve McGarrett, ja tässä on tiimini“, Steve esittäytyi. “Tiedän!” vinkaisin todella typeränkuuloisella äänellä kätellessäni Steveä. Apua, nyt tämä fanityttövaihe pois päältä tai annan itsestäni idioottimaisen kuvan. “Haluatte varmaan kuulustella silminnäkijää, joka pääsi pakenemaan sieppaajalta”, Oili mutisi jalkojeni juuresta, kun minusta ei oikein sillä hetkellä ollut puhemieheksi. 5-0:njäsenet jäivät tuijottamaan suut ammollaan kissaa, joka oli juuri äsken puhunut. “Onpa kiintoisaa, puhuva kissa”, autosta äskettäin ulos astunut Max totesi ja alkoi tutkia kissaa tarkemmin. “Mrayh, älä koske”, Oili sähähti ja pakitti saappaideni taakse piiloon uteliaita käsiä. “Tosiaan, Mouruposken kissat osaavat puhua”, selitin johdattaessani porukkaa sisälle.
“Kaikkien tuskin kannattaa tulla kuulustelemaan, vaan osa voi lähteä tutkimaan rikospaikkaa. Tällöin saamme tutkimukset saman tien käyntiin”, Steve jakeli ohjeita. “Minä ottaisin sen kuulusteluvuoron, ulos en aio takaisin mennä”, Danny ilmoitti heti. “Me voimme lähteä Maxin kanssa”, Kono ja Chin uhrautuivat. “Oili voi lähteä oppaaksenne”, lupasin, vaikka huomasin varsin hyvin kissan viittovan tassuillaan minua vaikenemaan. “Uuh, ennätänkin vähän tutkia sinua matkan aikana. Todella kiinnostavaa, että tänne Mouruposkeen on muodostunut puhuvista kissoista koostuva populaatio”, Max puhui ja nappasi Oilin syliinsä. Kissa yritti puraista Maxin sormea, mutta tällä oli paksut suojahanskat kädessään. Lähdin johdattamaan Steveä ja Dannya Kissafanin huonetta kohti kuulusteluja varten. “Heips, mikäs tilanne on täällä?” utelin Kissafanin avattua oven. “Tuike on ymmärtänyt tilanteen vakavuuden ja on vähän hermona, mutta kyllä tämä tästä”, Kissafani selitti. “Sopisiko, että 5-0 kuulustelee Tuiketta?” kysäisin, jolloin Kissafani huomasi miehet takanani. “Toki, sisään vaan”, Kissafani avasi huoneensa oven ammolleen, jotta kaikki pääsivät sisälle. Huomasin myös omien kissojeni olevan paikalla. He olivat ilmeisesti kokoontuneet tänne käytyään ilmoittelukierroksella. Nick tuli minua vastaan hiukan huolestuneen näköinsenä. “Missä Oili on? Hän sanoi tulevansa sinun kanssasi”, Nick hätääntyi kun ei nähnyt tytärtään missään. “Lähetin hänet opastamaan tutkijoita rikospaikalle. Älä ole huolissasi, Oili on varmoissa käsissä”, vakuuttelin, mutta Nick ei vaikuttanut kovin tyytyväiseltä. “Eiköhän aloiteta sitten”, Steve rykäisi takaani ja asettui Dannyn kanssa istumaan huoneessa oleville pinkeille sohville. Näky oli varsin huvittava, sillä TV:ssä heidän kuulusteluhuoneensa oli paljon synkemmän sävyinen. Kissafani istui Tuikun kanssa toiselle sohvalle heidän viereensä, ja minä jäin kissoineni seisomaan hieman syrjemmälle. “Ymmärrämme että sinulla on ollut tänään rankka päivä, mutta meitä auttaisi paljon jos jaksaisit vastailla kysymyksiimme”, Steve selitti pienelle tyttökissalle, joka selvästi vierasti hieman outoja miehiä. Kisu nyökkäsi vaimeasti, jolloin Danny kumartui hieman eteenpäin esittääkseen kysymyksiä. “Muistatko miltä sieppaaja näytti? Osaisitko kertoa mahdollisimman tarkasti konfliktin yksityiskohtia?” Danny kysyi. “Ymh, sieppaaja oli mies ja hänellä oli paksut mustat viikset”, Tuike muisteli. Steve kääntyi minun puoleeni ja kysyi, kuulostiko Tuikkeen kuvailema henkilö tutulta. “Ei, Mouruposkessa on enimmäkseen naispuolisia hoitajia, eikä henkilökuntaan kuulu ketään viiksekkäitä miehiä”, vastasin. Steve keskittyi jälleen Tuikkeeseen ja minä vedin helpottuneena syvään henkeä. Olin juuri onnistunut vastaamaan ammattimaisen neutraalisti sisälläni mylläävästä fanituskohtauksestani huolimatta Steven kysymykseen! Pontsu katsahti minua hiukan kummissaan, mutta jatkoimme sitten kuulusteluiden kuuntelua. “...sitten minä tökkäsin sitä silmään ja pääsin irti kuristusotteesta”, Tuike päätti kertomuksensa. “Hetkonen, eli onnistuit vahingoittamaan hyökkääjää?” Steve varmisteli Tuikkeen nyökkäillessä. “Yhtäkkiä sinä siis olet kiinnostunut sen hullun terveydentilasta”, Danny kummasteli. “Hän pyrkii todennäköisesti pääsemään jonnekin hoitoon. Missä on lähin sairaala?” Steve tiedusteli. “Täällä on vain eläinlääkäri. Päästäkseen sairaalaan hänen täytyisi matkustaa toiseen kaupunkiin”, Nick selitti. “Hän saattaisi siis pyrkiä hoidettavaksi eläinlääkärin vastaanotolle”, Danny päätteli. “Aivan. Meidän on siis parasta lähteä käymään paikan päällä katsomassa josko saisimme pahiksen kiinni”, Steve sanoi ja nousi ylös. “Minne olet menossa? Eihän meillä ole edes ajo-ohjeita”, Danny huomautti Steven harppoessa huoneen ovelle. Olin ilmoittautumassa vapaaehtoiseksi oppaaksi, mutta Pontsu ehti ensin. Kisu virnisti minulle ilkikurisesti ovelta ja arvelin sen kiusallaan ängenneen Steven ja Dannyn mukaan, jotta minun olisi jäätävä tänne. Pontsu oli ilmeisesti tulkinnut oikein äänekkäitä huokailujani...
Oili kertoo:
Silmälasipäinen mies tökki minua ja otti karva- ja verinäytteitä pieniin koeputkiin. Tämähän on pahempaa kidutusta kuin jokavuotiset eläinlääkärin tarkistuskäynnit! “Max, älä kiusaa opastamme”, porukan ainoa nainen, jota simssiliini kutsui muistaakseni Konoksi, sanoi ja nosti minut syliinsä istumaan etupenkille. Siinä oli mukavampi ihminen! “Minne käännymme seuraavaksi?” auton ratissa kiinni oleva Chin kysyi. “Käänny oikealle. Marketin pitäisi näkyä ihan kohta”, neuvoin ja käännyin sitten takaisin Konon puoleen. Katseeni kiinnittyi hänen silmänsä ympärillä olevaan mustelmaan, jota tuijotin järkyttyneenä. “Mitä tapitat?” Kono naurahti jolloin tajusin kääntää katseeni hetkeksi pois. “Tuo sinun mustelmasi”, sain sanotuksi. Itse kuolisin häpeästä jos minun kasvoillani olisi moinen rumiste. “Ammatin varjopuolia”, Kono vastasi rennosti. “Olisitpa nähnyt hänet valmistujaisjuhlissaan. Naama oli vielä pahemmilla ruhjeilla silloin”, Chin muisteli. “Minä en kyllä aio ruveta poliisiksi”, päätin siltä seisomalta. Muut naurahtivat kommentilleni enkä oikein ymmärtänyt mitä hauskaa asiassa oli. Lopulta saavuimme perille, ja loikkasimme ulos autosta. Onnekseni rikospaikalta löytyi pieni veritahra, joten Max sai siitä tekemistä ja minä sain rauhan. Vaikka ulkona olikin hämärää, loisti verijälki hyvin valkeasta lumesta. “Mitä luulet Max, saisiko siitä selville DNA:n?” Chin kumartui Maxin vierelle, joka oli töllistellyt veritahraa jo tovin vaitonaisena. “Voimme ainakin yrittää. Tuokaa minilaboratorioni takakontista”, Max käski. Seurasin Konoa auton perälle, ja katsoin miten hän nosti käteensä aivan tavallisen näköisen matkalaukun. Se kuitenkin toden totta paljastui pieneksi laboratorioksi, kun Max avasi salkun. Odotellessamme tuloksia Chin haravoi vähän lähiympäristöä, mutta paikalta ei löytynyt muita todisteita. Lumeen oli painautunut jonkin verran jalanjälkiä, mutta ne olivat peräisin niin monesta kenkäparista ettei syyllistä pystyisi jäljittämään jalanjälkiä seuraamalla. Uskaltauduin tulemaan hieman lähemmäksi, sillä Maxin puuhat kiinnostivat minua. Hän laittoi veritippoja joihinkin seoksiin, joista saatiin muodostettua sopiva näytepalanen. Tietokone alkoi etsiä DNA-vastaavuuksia tietokannata, ja lopulta hakukone seisahtui erään kasvokuvan kohdalle. “Lähetetään tämä Stevelle”, Chin sanoi.
Pontsu kertoo:
Olimme jo ihan lähellä sairaalaa, kun Steven puhelin piippasi. “Muut löysivät verinäytteen joka johdatti heidät seuraavan henkilön jäljille”, Steve selitti ja ojensi puhelimensa Dannylle. “Näyttää viiksineen päivineen kaikin puolin sen katin kuvailemalta henkilöltä”, Danny tokaisi. Minua ärsytti Dannyn asenne kissoihin, hän oli selvästi koiraihminen. Tai saattoihan hän olla muutenkin vaikeaa tyyppiä, sillä kaksikko oli kinastellut suuren osan automatkasta pienistä asioista. Eläinlääkärin seinässä loistava suuri punainen risti ilmestyi näköpiiriimme ja olisimme pian perillä. “Tuletko mukaamme vai jäätkö mieluummin autoon?” Steve kääntyi kysymään minulta. “Voin tulla”, miukaisin takaisin, jolloin Steve avasi minulle takapenkin oven. Kävelimme hitaasti eläinlääkärin sisäänkäyntiä kohti eikä missään näkynyt mitään poikkeavaa. “Tulikohan tästä turha reissu?” Danny mietti, mutta Steve ehdotti että menisimme käymään vielä sisällä. Astuessamme eläinlääkärin ovista sisälle jähmetyin kauhusta, kun näin tohtori Tomeliuksen köytettynä maassa. Steve ryntäsi välittömästi tohtorin vierelle ja Danny kaivoi aseensa esille. “Mitä täällä on tapahtunut?” Steve kyseli avatessaan sideharsosta tehtyjä solmuja. Päätin tulla avuksi ja aloin hampaillani pureskelemaan sideharsoa. “Tänne tuli joku mies… Hänellä oli isot aurinkolasit silmillään ja hän kysyi missä olisi lähin sairaala”, Tomelius kertoi. “Typerää peittää vahingoittunut silmä aurinkolaseilla. Ne herättävät varmaan vielä enemmän huomiota kun niitä käyttää pimeänä talvi-iltana”, Danny mutisi. Hän oli ennättänyt tutkia pienen klinikan jokaisen huoneen, mutta missään ei näkynyt jälkeäkään sieppaajasta. “Kerrottuani lähimmän sairaalan sijaitsevan kahdenkymmenen kilometrin päässä, sanoi hän kaappaavansa ambulanssin. Hän otti mukaan myös muutamia teho-osastolla olleita sairaita kissoja”, Tomelius kertoi huolestuneena. “Lähdemme hänen peräänsä. Onko ambulanssissa jäljityslaitetta?” Steve kysyi. “Onhan siinä, antakaas kun katson ambulanssin nykyisen sijainnin tietokoneeltani”, Tomelius touhusi ja näppäili jonkin aikaa koneensa näppäimistöä. “Voi ei…”, Tomelius huudahti yhtäkkiä. “Mitä?” sanoimme kaikki kolme yhteen ääneen. Tomelius käänsi koneensa näytön ympäri ja osoitti kartalla olevaa punaista pistettä, joka ilmaisi ambulanssin olinpaikan. “Ambulanssi on juuri parkkeerattu hoitolan edustalle”, Tomelius ilmoitti.
Samaan aikaan hoitolan pihalla, simssiliini kertoo:
Olin suorittamassa kissojen iltaruokintaa adoptiossa, kun ovelle oli saapunut merkillinen mies. Hänellä oli silmillään aurinkolasit ja loput kasvoista peitti valkea suusuoja. “Tulit siis hakemaan kissoja ambulanssilla eläinlääkäriin rokotettavaksi?” varmistin. “Juuri niin. Liikkeellä on uusi tauti, jota vastaan kaikki hoitolan kissat on rokotettava pikapuoliin”, mies selitti. “En oikein tiedä onko tämä hyvä hetki, sillä Mouruposken alueella liikuskelee vaarallinen kissasieppari ja kaikki kissat kuuluisi pitää sisätiloissa”, vastasin. “Juuri siksi tulinkin hakemaan kissoja ambulanssilla. Sen avulla saamme kuljetettua kaikki kissat turvallisesti eläinlääkäriin”, mies selitti. “Noh, hyvä on. Lastataan ensiksi adoption kissat ambulanssiin”, myönnyin lopulta ja pyysin miehen mukaani. Nick komensi kissoja asettumaan parijonoon ja kipuamaan ambulanssin sisälle. Nostellessamme viimeisiä kissoja auton kyytiin, pääsi mieheltä aivastus, jonka vaikutuksesta suusuoja putosi paljastaen paksut mustat viikset. Silloin tajusin tilanteen heti. “Sinä olet se sieppari!” huudahdin, jolloin mies selvästi säikähti. Ennen kuin ehdin tehdä mitään hän kolkkasi minut ja menetin tajuntani.
Heräsin jonkun ravistellessa minua. Avasin silmäni ja kohtasin Chinin katseen. “Hei, hän heräsi!” Chin huudahti, jolloin Oili ryntäsi luokseni. “Ihanaa että olet kunnossa!” Oili riemuitsi ja halasi minua. Chin auttoi minut ylös, mutta jalkani eivät tahtoneet kantaa kunnolla, joten Chinin täytyi tukea minua. Olin pettynyt itseeni, sillä sieppaaja oli onnistunut huijaamaan minua. “Minun olisi pitänyt tajuta tilanne”, syytin itseäni. “Älä ole liian ankara itsellesi. Et voinut tietää”, Chin lohduttii taluttaessaan minua hoitajien oleskelutilaan. Istahdin vaaleanpunaiselle sängylle, jossa myös Kono oli ja näpräsi läppärillään. “Steve lähetti ambulanssijäljittimen singnaalin minulle ja pystyn seuraamaan ambulanssin menoa”, Kono selitti minun ja Oilin kumartuessa lähemmäs katsomaan. Samassa Max saapui paikalle jokin paperi kädessään. Katsoimme häntä odottavasti, joten hän alkoi saman tien selitellä tekemisiään. “Kiersin kaikki huoneet läpi, ja sieppaaja ei onnistunut viemään muut kuin adoption kissat ja Nickin”, Max kertoi. “Veikö hän Nickin?” säikähdimme Oilin kanssa. “Oletan ainakin näin, sillä häntä ei löytynyt järjestämässäni nimenhuudossa”, Max selitti. Kono laittoi kätensä olkapäälleni ja vakuutti Steven ja Dannyn kyllä saavan sieppaajan kiinni.
Nick kertoo:
Sieppaaja oli onnistunut nappaamaan minut, kun yritin puolustaa simssiliiniä, jolta hän oli juuri lyönyt tajun kankaalle. Istuin nyt ahtaassa ambulanssin potilastilassa adoption kissojen kanssa. Auto huojui paljon, sillä ilmeisesti kuljettana olevalla siepparilla oli vaikeuksia nähdä vain yhden silmän voimin. Pienemmät kissat itkivät, ja me isommat yritimme lohduttaa heitä, vaikka meitäkin pelotti. Taputtelin rohkaisevasti minussa roikkuvan pienen Sisun päätä ja vakuuttelin että kaikki olisi hyvin. “Mitä luulet, kuinka meidän käy?” vieressäni oleva hyvä ystäväni Viiru kysyi. “Kyllä me selviämme. simssiliini saa varmasti hälyytettyä pian apua”, sanoin. Voih, toivottavasti hoitajani virkoaisi pian. Minua huoletti myös tyttäreni Oilin tilanne. Ajatukseni keskeytyivät Cinnan huudahdukseen. “Tuolla on joku auto joka seuraa meitä!” Cinna tiedotti kivuttuaan ambulanssin takaoven ikkunalaudalle. Kaikki alkoivat tungeksia päästäkseen näkemään tilanteen omin silmin, mutta eihän siitä tullut mitään. Täytyy vain toivoa että apu on lähellä.
Pontsu kertoo:
Olimme jahdanneet ambulanssia jo melkein puolen tunnin ajan, ja viimein sen takavalot välkkyivät edessämme. Steve kaahasi sellaista vauhtia että Danny näytti voivan pahoin etupenkillä. Minä olin tottunut entisen hoitajani kanssa istumaan autossa, joten minuun Steven kurvailu ei vaikuttanut ollenkaan. Enemmän nautin vauhdin huumasta, jos nyt näin sopii sanoa. “Oikaise tuon pikkutien poikki, niin ehkä ehdimme risteykseen ennen ambulanssia ja saamme pysäytettyä sen”, Danny opasti ja Steve teki työtä käskettynä. Paljaat puunoksat hankautuivat auton ikkunaa vasten pitäen inhottavaa kitinää Steven käännyttyä pikkutielle, joka oli todella kapea. Oikaisu sujui hyvin ja ehtisimme risteykseen hyvissä ajoin, mutta sitten minua alkoi pelottaa: Mitä jos ambulanssi ei jarruttaisikaan ja jäisimme alle? Se oli reilusti suurempi ajoneuvo kuin Steven auto, ja murskautumisemme olisi varma. Steve pysäytti auton poikittain keskelle tietä ja katsoin kauhistuneena, miten ambulanssin kirkkaat ajovalot tulivat koko ajan lähemmäksi. Olisin halunnut rynnätä ulos autosta, mutta se olisi myöhäistä nyt. Ambulanssin kuljettaja havaitsi meidät ja yritti kaartaa ohitsemme ajamalla jalkakäytävälle, mutta auto suistui tieltä ojaan ja jäi nököttämään paikoilleen. Steve ja Danny loikkasivat ulos autosta aseet ojossa, ja minä kipitin perässä vaikka olisin aseettomana varmaan enemmän haitaksi kuin hyödyksi haahuillessani auton ulkopuolella. Steve ja Danny lähestyivät kuljettajan ovea mutta minä ryntäsin sen sijaan avaamaan ambulanssin takaoven, jotta vangit pääsisivät tulemaan ulos. Adoption kissat valuivat sekamelskana ulos autosta Dannyn taluttaessa kiinnijäänyttä siepparia heidän autonsa takapenkille. Näin Nickin ja säntäsin hänen luokseen. “Olit urhea, kiitos”, Nick sanoi selvästi ylpeänä minusta. Noiden sanojen kuuleminen tuntui hyvältä, sillä Nick oli viime aikoina suhtautunut minuun vähän huonosti Oilin poikaystävänä, mutta ehkä hän tästä lähtien hyväksyisi minut paremmin.
simssiliini kertoo:
Oloni oli erittäin huojentunut, kun kaikki adoption kissat oli saatu turvallisesti takaisin hoitolalle. Suurin osa oli selvinnyt vammoitta, mutta jokunen kissa oli saanut pieniä ruhjeita kolhittuaan itseään johonkin väenpaljouden keskellä. Tomelius oli tarkistanut kaikki kissat ja nyt saatoin viimein lukita adoption huoneen oven, ettei kukaan ulkopuolinen pääsisi kissoihin käsiksi. Saavuin hoitajien oleskelutilaan, jossa myös 5-0:n jäsenet olivat. Juttu oli ratkaistu ja olisi heidän lähtönsä aika. Tuntui haikealta antaa heidän lähteä noin vain, sillä he ovat idoleitani ja merkitsevät minulle enemmän kuin julkisesti tahdoin näyttää. Olin niin ajatuksissani etten ollenkaan huomannut Steven saapumista eteeni. Yllätyksekseni hän sulki minut halaukseen. “Mit…?” mumisin hämilläni jokaisin 5-0:n jäsenen tekevän vuorollaan saman. “Olisimmehan me huonoja etsiviä jos emme olisi tajunneet että olet meidän fanimme”, Chin naurahti. Hymyilin hämilläni ja kiitin heitä kaikesta. “Tulkaa käymään joskus Havaijilla! Kissasi olivat niin hyviä apureita että heidän kyvyilleen voisi olla käyttöä muulloinkin”, Steve sanoi saaden hymyn kissojenikin kasvoille. Danny mulkaisi Steveä vähän pahasti tämän kommentin jälkeen, mutta Steve vain nauroi. “Aivan varmasti tulemme”, lupasin.
Nickin mielipide päivästä: “Jouduimmepa keskelle melkoista seikkailua! Onneksi kaikki päättyi hyvin, vaikka koin pieniä kauhunhetkiä ollessani ambulanssin takakontissa vankina... “
Pontsun mielipide päivästä: “Oli aika siistiä päästä auttamaan ammattilaisia heidän työssään! Danny oli kyllä vähän ärsyttävä. Olisi kivaa päästä lomalle, sillä en ole ennen missään käynytkään!”
Oilin mielipide päivästä: “Se Konon mustelma oli järkyttävä! En ymmärrä miten hän pystyi liikkumaan julkisilla paikoilla sen näköisenä. Onneksi isä selvisi, ja jotenkin minusta tuntuu että hänen ja Pontsun välit olisivat parantuneet päivän aikana.”
“Pädäpäpäpääpää, pädäpäpäpää…” Havaiji 5-0 -ohjelman tunnari soi päässäni varttuessani hämärällä pihalla. Pieni pakkanen kipristeli ihoani farkkujen alla, ja lumi narisi vaihtaessani painoa jalalta toiselle. En kuitenkaan antanut kylmyyden haitata, sillä olin niin innoissani äsken soittamastani puhelusta, enkä oikein itsekään uskonut todeksi sitä, että olisimme pian saamassa avuksemme ihailemiani poliisivoimia. Yhtäkkiä korviini kantautui outoa ääntä, aivan kuin askelia. Tähyilin ympärilleni hiukan peloissani, mutten nähnyt mitään pimeyden takia. Pieni paniikki alkoi nousta, sillä eihän sitä voinut tietää, jos kissasieppari vahingoittaisi myös hoitajia... Samassa joku syöksyi minua kohti ja lensin selälleni maahan. En saanut kauhultani edes kirkaistua, mutta sitten tunnistin vatsani päällä tassuttelevan olennon Oiliksi. “Sinä senkin ryökäle”, mutisin Oilin melkein tukehtuessa nauruun. Oili kiepsahti pois päältäni jolloin pääsin nousemaan ylös. “Eikö sinun pitänyt levittää hätäsanomaa muiden kanssa eikä pelotella minua”, huomautin puistellessani lumia takistani. “Me hoidimme jo homman. Isä ja Pontsu jäivät sisälle, mutta minä päätin tulla katsomaan miten sinulla sujuu”, Oili miukaisi. “Kai käskitte kaikkia pysymään sisätiloissa? En halua että enempää kissoja joutuu vaaraan”, puhuin vakavana. “No joojoo. Älä nyt ala tuollaiseksi vain sen takia että pelästyit jekkuani”, Oili puuskahti. Olin sanomassa ettei vakavilla asioilla sovi leikkiä, mutta samassa korviini alkoi kantautua kaukaista sireenien ääntä. “He tulevat!” henkäisin nähtyäni kirkkaiden autonvalojen kääntyvän Mouruposken hoitolalle johtavalle tielle. Auto kurvasi hoitolan edessä olevan jäätyneen lammen viereen, ja sieltä astuivat ulos ihailemani Havaiji 5-0 -ryhmän jäsenet: Steve, Danny, Chin ja Kono. “Havaijissa on ehkä sittenkin yksi hyvä puoli: siellä on lämmintä”, Danny mutisi vetäessään takkinsa vetoketjua kiinni. “Kuulitteko, Danny ilmaisi juuri kaipaavansa inhoamalleen saarelle”, Steve virnuili Chinin ja Konon naureskellessa. “Hmp. En muutenkaan ymmärrä, miksi meidät lähetettiin tutkimaan jotain kissajuttua”, Danny tokaisi tympääntyneenä. Jännitykseni kasvoi entisestään nelikon kävellessä lähemmäs minua. “Eivätkö he olekin mahtavia”, huokaisin vieressäni seisovalle Oilille. “Pyh, eivät vaikuta kovin mukavilta”, Oili mutisi ilmeisesti hiukan loukkaantuneena Dannyn kommentista. “Olen komenteja Steve McGarrett, ja tässä on tiimini“, Steve esittäytyi. “Tiedän!” vinkaisin todella typeränkuuloisella äänellä kätellessäni Steveä. Apua, nyt tämä fanityttövaihe pois päältä tai annan itsestäni idioottimaisen kuvan. “Haluatte varmaan kuulustella silminnäkijää, joka pääsi pakenemaan sieppaajalta”, Oili mutisi jalkojeni juuresta, kun minusta ei oikein sillä hetkellä ollut puhemieheksi. 5-0:njäsenet jäivät tuijottamaan suut ammollaan kissaa, joka oli juuri äsken puhunut. “Onpa kiintoisaa, puhuva kissa”, autosta äskettäin ulos astunut Max totesi ja alkoi tutkia kissaa tarkemmin. “Mrayh, älä koske”, Oili sähähti ja pakitti saappaideni taakse piiloon uteliaita käsiä. “Tosiaan, Mouruposken kissat osaavat puhua”, selitin johdattaessani porukkaa sisälle.
“Kaikkien tuskin kannattaa tulla kuulustelemaan, vaan osa voi lähteä tutkimaan rikospaikkaa. Tällöin saamme tutkimukset saman tien käyntiin”, Steve jakeli ohjeita. “Minä ottaisin sen kuulusteluvuoron, ulos en aio takaisin mennä”, Danny ilmoitti heti. “Me voimme lähteä Maxin kanssa”, Kono ja Chin uhrautuivat. “Oili voi lähteä oppaaksenne”, lupasin, vaikka huomasin varsin hyvin kissan viittovan tassuillaan minua vaikenemaan. “Uuh, ennätänkin vähän tutkia sinua matkan aikana. Todella kiinnostavaa, että tänne Mouruposkeen on muodostunut puhuvista kissoista koostuva populaatio”, Max puhui ja nappasi Oilin syliinsä. Kissa yritti puraista Maxin sormea, mutta tällä oli paksut suojahanskat kädessään. Lähdin johdattamaan Steveä ja Dannya Kissafanin huonetta kohti kuulusteluja varten. “Heips, mikäs tilanne on täällä?” utelin Kissafanin avattua oven. “Tuike on ymmärtänyt tilanteen vakavuuden ja on vähän hermona, mutta kyllä tämä tästä”, Kissafani selitti. “Sopisiko, että 5-0 kuulustelee Tuiketta?” kysäisin, jolloin Kissafani huomasi miehet takanani. “Toki, sisään vaan”, Kissafani avasi huoneensa oven ammolleen, jotta kaikki pääsivät sisälle. Huomasin myös omien kissojeni olevan paikalla. He olivat ilmeisesti kokoontuneet tänne käytyään ilmoittelukierroksella. Nick tuli minua vastaan hiukan huolestuneen näköinsenä. “Missä Oili on? Hän sanoi tulevansa sinun kanssasi”, Nick hätääntyi kun ei nähnyt tytärtään missään. “Lähetin hänet opastamaan tutkijoita rikospaikalle. Älä ole huolissasi, Oili on varmoissa käsissä”, vakuuttelin, mutta Nick ei vaikuttanut kovin tyytyväiseltä. “Eiköhän aloiteta sitten”, Steve rykäisi takaani ja asettui Dannyn kanssa istumaan huoneessa oleville pinkeille sohville. Näky oli varsin huvittava, sillä TV:ssä heidän kuulusteluhuoneensa oli paljon synkemmän sävyinen. Kissafani istui Tuikun kanssa toiselle sohvalle heidän viereensä, ja minä jäin kissoineni seisomaan hieman syrjemmälle. “Ymmärrämme että sinulla on ollut tänään rankka päivä, mutta meitä auttaisi paljon jos jaksaisit vastailla kysymyksiimme”, Steve selitti pienelle tyttökissalle, joka selvästi vierasti hieman outoja miehiä. Kisu nyökkäsi vaimeasti, jolloin Danny kumartui hieman eteenpäin esittääkseen kysymyksiä. “Muistatko miltä sieppaaja näytti? Osaisitko kertoa mahdollisimman tarkasti konfliktin yksityiskohtia?” Danny kysyi. “Ymh, sieppaaja oli mies ja hänellä oli paksut mustat viikset”, Tuike muisteli. Steve kääntyi minun puoleeni ja kysyi, kuulostiko Tuikkeen kuvailema henkilö tutulta. “Ei, Mouruposkessa on enimmäkseen naispuolisia hoitajia, eikä henkilökuntaan kuulu ketään viiksekkäitä miehiä”, vastasin. Steve keskittyi jälleen Tuikkeeseen ja minä vedin helpottuneena syvään henkeä. Olin juuri onnistunut vastaamaan ammattimaisen neutraalisti sisälläni mylläävästä fanituskohtauksestani huolimatta Steven kysymykseen! Pontsu katsahti minua hiukan kummissaan, mutta jatkoimme sitten kuulusteluiden kuuntelua. “...sitten minä tökkäsin sitä silmään ja pääsin irti kuristusotteesta”, Tuike päätti kertomuksensa. “Hetkonen, eli onnistuit vahingoittamaan hyökkääjää?” Steve varmisteli Tuikkeen nyökkäillessä. “Yhtäkkiä sinä siis olet kiinnostunut sen hullun terveydentilasta”, Danny kummasteli. “Hän pyrkii todennäköisesti pääsemään jonnekin hoitoon. Missä on lähin sairaala?” Steve tiedusteli. “Täällä on vain eläinlääkäri. Päästäkseen sairaalaan hänen täytyisi matkustaa toiseen kaupunkiin”, Nick selitti. “Hän saattaisi siis pyrkiä hoidettavaksi eläinlääkärin vastaanotolle”, Danny päätteli. “Aivan. Meidän on siis parasta lähteä käymään paikan päällä katsomassa josko saisimme pahiksen kiinni”, Steve sanoi ja nousi ylös. “Minne olet menossa? Eihän meillä ole edes ajo-ohjeita”, Danny huomautti Steven harppoessa huoneen ovelle. Olin ilmoittautumassa vapaaehtoiseksi oppaaksi, mutta Pontsu ehti ensin. Kisu virnisti minulle ilkikurisesti ovelta ja arvelin sen kiusallaan ängenneen Steven ja Dannyn mukaan, jotta minun olisi jäätävä tänne. Pontsu oli ilmeisesti tulkinnut oikein äänekkäitä huokailujani...
Oili kertoo:
Silmälasipäinen mies tökki minua ja otti karva- ja verinäytteitä pieniin koeputkiin. Tämähän on pahempaa kidutusta kuin jokavuotiset eläinlääkärin tarkistuskäynnit! “Max, älä kiusaa opastamme”, porukan ainoa nainen, jota simssiliini kutsui muistaakseni Konoksi, sanoi ja nosti minut syliinsä istumaan etupenkille. Siinä oli mukavampi ihminen! “Minne käännymme seuraavaksi?” auton ratissa kiinni oleva Chin kysyi. “Käänny oikealle. Marketin pitäisi näkyä ihan kohta”, neuvoin ja käännyin sitten takaisin Konon puoleen. Katseeni kiinnittyi hänen silmänsä ympärillä olevaan mustelmaan, jota tuijotin järkyttyneenä. “Mitä tapitat?” Kono naurahti jolloin tajusin kääntää katseeni hetkeksi pois. “Tuo sinun mustelmasi”, sain sanotuksi. Itse kuolisin häpeästä jos minun kasvoillani olisi moinen rumiste. “Ammatin varjopuolia”, Kono vastasi rennosti. “Olisitpa nähnyt hänet valmistujaisjuhlissaan. Naama oli vielä pahemmilla ruhjeilla silloin”, Chin muisteli. “Minä en kyllä aio ruveta poliisiksi”, päätin siltä seisomalta. Muut naurahtivat kommentilleni enkä oikein ymmärtänyt mitä hauskaa asiassa oli. Lopulta saavuimme perille, ja loikkasimme ulos autosta. Onnekseni rikospaikalta löytyi pieni veritahra, joten Max sai siitä tekemistä ja minä sain rauhan. Vaikka ulkona olikin hämärää, loisti verijälki hyvin valkeasta lumesta. “Mitä luulet Max, saisiko siitä selville DNA:n?” Chin kumartui Maxin vierelle, joka oli töllistellyt veritahraa jo tovin vaitonaisena. “Voimme ainakin yrittää. Tuokaa minilaboratorioni takakontista”, Max käski. Seurasin Konoa auton perälle, ja katsoin miten hän nosti käteensä aivan tavallisen näköisen matkalaukun. Se kuitenkin toden totta paljastui pieneksi laboratorioksi, kun Max avasi salkun. Odotellessamme tuloksia Chin haravoi vähän lähiympäristöä, mutta paikalta ei löytynyt muita todisteita. Lumeen oli painautunut jonkin verran jalanjälkiä, mutta ne olivat peräisin niin monesta kenkäparista ettei syyllistä pystyisi jäljittämään jalanjälkiä seuraamalla. Uskaltauduin tulemaan hieman lähemmäksi, sillä Maxin puuhat kiinnostivat minua. Hän laittoi veritippoja joihinkin seoksiin, joista saatiin muodostettua sopiva näytepalanen. Tietokone alkoi etsiä DNA-vastaavuuksia tietokannata, ja lopulta hakukone seisahtui erään kasvokuvan kohdalle. “Lähetetään tämä Stevelle”, Chin sanoi.
Pontsu kertoo:
Olimme jo ihan lähellä sairaalaa, kun Steven puhelin piippasi. “Muut löysivät verinäytteen joka johdatti heidät seuraavan henkilön jäljille”, Steve selitti ja ojensi puhelimensa Dannylle. “Näyttää viiksineen päivineen kaikin puolin sen katin kuvailemalta henkilöltä”, Danny tokaisi. Minua ärsytti Dannyn asenne kissoihin, hän oli selvästi koiraihminen. Tai saattoihan hän olla muutenkin vaikeaa tyyppiä, sillä kaksikko oli kinastellut suuren osan automatkasta pienistä asioista. Eläinlääkärin seinässä loistava suuri punainen risti ilmestyi näköpiiriimme ja olisimme pian perillä. “Tuletko mukaamme vai jäätkö mieluummin autoon?” Steve kääntyi kysymään minulta. “Voin tulla”, miukaisin takaisin, jolloin Steve avasi minulle takapenkin oven. Kävelimme hitaasti eläinlääkärin sisäänkäyntiä kohti eikä missään näkynyt mitään poikkeavaa. “Tulikohan tästä turha reissu?” Danny mietti, mutta Steve ehdotti että menisimme käymään vielä sisällä. Astuessamme eläinlääkärin ovista sisälle jähmetyin kauhusta, kun näin tohtori Tomeliuksen köytettynä maassa. Steve ryntäsi välittömästi tohtorin vierelle ja Danny kaivoi aseensa esille. “Mitä täällä on tapahtunut?” Steve kyseli avatessaan sideharsosta tehtyjä solmuja. Päätin tulla avuksi ja aloin hampaillani pureskelemaan sideharsoa. “Tänne tuli joku mies… Hänellä oli isot aurinkolasit silmillään ja hän kysyi missä olisi lähin sairaala”, Tomelius kertoi. “Typerää peittää vahingoittunut silmä aurinkolaseilla. Ne herättävät varmaan vielä enemmän huomiota kun niitä käyttää pimeänä talvi-iltana”, Danny mutisi. Hän oli ennättänyt tutkia pienen klinikan jokaisen huoneen, mutta missään ei näkynyt jälkeäkään sieppaajasta. “Kerrottuani lähimmän sairaalan sijaitsevan kahdenkymmenen kilometrin päässä, sanoi hän kaappaavansa ambulanssin. Hän otti mukaan myös muutamia teho-osastolla olleita sairaita kissoja”, Tomelius kertoi huolestuneena. “Lähdemme hänen peräänsä. Onko ambulanssissa jäljityslaitetta?” Steve kysyi. “Onhan siinä, antakaas kun katson ambulanssin nykyisen sijainnin tietokoneeltani”, Tomelius touhusi ja näppäili jonkin aikaa koneensa näppäimistöä. “Voi ei…”, Tomelius huudahti yhtäkkiä. “Mitä?” sanoimme kaikki kolme yhteen ääneen. Tomelius käänsi koneensa näytön ympäri ja osoitti kartalla olevaa punaista pistettä, joka ilmaisi ambulanssin olinpaikan. “Ambulanssi on juuri parkkeerattu hoitolan edustalle”, Tomelius ilmoitti.
Samaan aikaan hoitolan pihalla, simssiliini kertoo:
Olin suorittamassa kissojen iltaruokintaa adoptiossa, kun ovelle oli saapunut merkillinen mies. Hänellä oli silmillään aurinkolasit ja loput kasvoista peitti valkea suusuoja. “Tulit siis hakemaan kissoja ambulanssilla eläinlääkäriin rokotettavaksi?” varmistin. “Juuri niin. Liikkeellä on uusi tauti, jota vastaan kaikki hoitolan kissat on rokotettava pikapuoliin”, mies selitti. “En oikein tiedä onko tämä hyvä hetki, sillä Mouruposken alueella liikuskelee vaarallinen kissasieppari ja kaikki kissat kuuluisi pitää sisätiloissa”, vastasin. “Juuri siksi tulinkin hakemaan kissoja ambulanssilla. Sen avulla saamme kuljetettua kaikki kissat turvallisesti eläinlääkäriin”, mies selitti. “Noh, hyvä on. Lastataan ensiksi adoption kissat ambulanssiin”, myönnyin lopulta ja pyysin miehen mukaani. Nick komensi kissoja asettumaan parijonoon ja kipuamaan ambulanssin sisälle. Nostellessamme viimeisiä kissoja auton kyytiin, pääsi mieheltä aivastus, jonka vaikutuksesta suusuoja putosi paljastaen paksut mustat viikset. Silloin tajusin tilanteen heti. “Sinä olet se sieppari!” huudahdin, jolloin mies selvästi säikähti. Ennen kuin ehdin tehdä mitään hän kolkkasi minut ja menetin tajuntani.
Heräsin jonkun ravistellessa minua. Avasin silmäni ja kohtasin Chinin katseen. “Hei, hän heräsi!” Chin huudahti, jolloin Oili ryntäsi luokseni. “Ihanaa että olet kunnossa!” Oili riemuitsi ja halasi minua. Chin auttoi minut ylös, mutta jalkani eivät tahtoneet kantaa kunnolla, joten Chinin täytyi tukea minua. Olin pettynyt itseeni, sillä sieppaaja oli onnistunut huijaamaan minua. “Minun olisi pitänyt tajuta tilanne”, syytin itseäni. “Älä ole liian ankara itsellesi. Et voinut tietää”, Chin lohduttii taluttaessaan minua hoitajien oleskelutilaan. Istahdin vaaleanpunaiselle sängylle, jossa myös Kono oli ja näpräsi läppärillään. “Steve lähetti ambulanssijäljittimen singnaalin minulle ja pystyn seuraamaan ambulanssin menoa”, Kono selitti minun ja Oilin kumartuessa lähemmäs katsomaan. Samassa Max saapui paikalle jokin paperi kädessään. Katsoimme häntä odottavasti, joten hän alkoi saman tien selitellä tekemisiään. “Kiersin kaikki huoneet läpi, ja sieppaaja ei onnistunut viemään muut kuin adoption kissat ja Nickin”, Max kertoi. “Veikö hän Nickin?” säikähdimme Oilin kanssa. “Oletan ainakin näin, sillä häntä ei löytynyt järjestämässäni nimenhuudossa”, Max selitti. Kono laittoi kätensä olkapäälleni ja vakuutti Steven ja Dannyn kyllä saavan sieppaajan kiinni.
Nick kertoo:
Sieppaaja oli onnistunut nappaamaan minut, kun yritin puolustaa simssiliiniä, jolta hän oli juuri lyönyt tajun kankaalle. Istuin nyt ahtaassa ambulanssin potilastilassa adoption kissojen kanssa. Auto huojui paljon, sillä ilmeisesti kuljettana olevalla siepparilla oli vaikeuksia nähdä vain yhden silmän voimin. Pienemmät kissat itkivät, ja me isommat yritimme lohduttaa heitä, vaikka meitäkin pelotti. Taputtelin rohkaisevasti minussa roikkuvan pienen Sisun päätä ja vakuuttelin että kaikki olisi hyvin. “Mitä luulet, kuinka meidän käy?” vieressäni oleva hyvä ystäväni Viiru kysyi. “Kyllä me selviämme. simssiliini saa varmasti hälyytettyä pian apua”, sanoin. Voih, toivottavasti hoitajani virkoaisi pian. Minua huoletti myös tyttäreni Oilin tilanne. Ajatukseni keskeytyivät Cinnan huudahdukseen. “Tuolla on joku auto joka seuraa meitä!” Cinna tiedotti kivuttuaan ambulanssin takaoven ikkunalaudalle. Kaikki alkoivat tungeksia päästäkseen näkemään tilanteen omin silmin, mutta eihän siitä tullut mitään. Täytyy vain toivoa että apu on lähellä.
Pontsu kertoo:
Olimme jahdanneet ambulanssia jo melkein puolen tunnin ajan, ja viimein sen takavalot välkkyivät edessämme. Steve kaahasi sellaista vauhtia että Danny näytti voivan pahoin etupenkillä. Minä olin tottunut entisen hoitajani kanssa istumaan autossa, joten minuun Steven kurvailu ei vaikuttanut ollenkaan. Enemmän nautin vauhdin huumasta, jos nyt näin sopii sanoa. “Oikaise tuon pikkutien poikki, niin ehkä ehdimme risteykseen ennen ambulanssia ja saamme pysäytettyä sen”, Danny opasti ja Steve teki työtä käskettynä. Paljaat puunoksat hankautuivat auton ikkunaa vasten pitäen inhottavaa kitinää Steven käännyttyä pikkutielle, joka oli todella kapea. Oikaisu sujui hyvin ja ehtisimme risteykseen hyvissä ajoin, mutta sitten minua alkoi pelottaa: Mitä jos ambulanssi ei jarruttaisikaan ja jäisimme alle? Se oli reilusti suurempi ajoneuvo kuin Steven auto, ja murskautumisemme olisi varma. Steve pysäytti auton poikittain keskelle tietä ja katsoin kauhistuneena, miten ambulanssin kirkkaat ajovalot tulivat koko ajan lähemmäksi. Olisin halunnut rynnätä ulos autosta, mutta se olisi myöhäistä nyt. Ambulanssin kuljettaja havaitsi meidät ja yritti kaartaa ohitsemme ajamalla jalkakäytävälle, mutta auto suistui tieltä ojaan ja jäi nököttämään paikoilleen. Steve ja Danny loikkasivat ulos autosta aseet ojossa, ja minä kipitin perässä vaikka olisin aseettomana varmaan enemmän haitaksi kuin hyödyksi haahuillessani auton ulkopuolella. Steve ja Danny lähestyivät kuljettajan ovea mutta minä ryntäsin sen sijaan avaamaan ambulanssin takaoven, jotta vangit pääsisivät tulemaan ulos. Adoption kissat valuivat sekamelskana ulos autosta Dannyn taluttaessa kiinnijäänyttä siepparia heidän autonsa takapenkille. Näin Nickin ja säntäsin hänen luokseen. “Olit urhea, kiitos”, Nick sanoi selvästi ylpeänä minusta. Noiden sanojen kuuleminen tuntui hyvältä, sillä Nick oli viime aikoina suhtautunut minuun vähän huonosti Oilin poikaystävänä, mutta ehkä hän tästä lähtien hyväksyisi minut paremmin.
simssiliini kertoo:
Oloni oli erittäin huojentunut, kun kaikki adoption kissat oli saatu turvallisesti takaisin hoitolalle. Suurin osa oli selvinnyt vammoitta, mutta jokunen kissa oli saanut pieniä ruhjeita kolhittuaan itseään johonkin väenpaljouden keskellä. Tomelius oli tarkistanut kaikki kissat ja nyt saatoin viimein lukita adoption huoneen oven, ettei kukaan ulkopuolinen pääsisi kissoihin käsiksi. Saavuin hoitajien oleskelutilaan, jossa myös 5-0:n jäsenet olivat. Juttu oli ratkaistu ja olisi heidän lähtönsä aika. Tuntui haikealta antaa heidän lähteä noin vain, sillä he ovat idoleitani ja merkitsevät minulle enemmän kuin julkisesti tahdoin näyttää. Olin niin ajatuksissani etten ollenkaan huomannut Steven saapumista eteeni. Yllätyksekseni hän sulki minut halaukseen. “Mit…?” mumisin hämilläni jokaisin 5-0:n jäsenen tekevän vuorollaan saman. “Olisimmehan me huonoja etsiviä jos emme olisi tajunneet että olet meidän fanimme”, Chin naurahti. Hymyilin hämilläni ja kiitin heitä kaikesta. “Tulkaa käymään joskus Havaijilla! Kissasi olivat niin hyviä apureita että heidän kyvyilleen voisi olla käyttöä muulloinkin”, Steve sanoi saaden hymyn kissojenikin kasvoille. Danny mulkaisi Steveä vähän pahasti tämän kommentin jälkeen, mutta Steve vain nauroi. “Aivan varmasti tulemme”, lupasin.
Nickin mielipide päivästä: “Jouduimmepa keskelle melkoista seikkailua! Onneksi kaikki päättyi hyvin, vaikka koin pieniä kauhunhetkiä ollessani ambulanssin takakontissa vankina... “
Pontsun mielipide päivästä: “Oli aika siistiä päästä auttamaan ammattilaisia heidän työssään! Danny oli kyllä vähän ärsyttävä. Olisi kivaa päästä lomalle, sillä en ole ennen missään käynytkään!”
Oilin mielipide päivästä: “Se Konon mustelma oli järkyttävä! En ymmärrä miten hän pystyi liikkumaan julkisilla paikoilla sen näköisenä. Onneksi isä selvisi, ja jotenkin minusta tuntuu että hänen ja Pontsun välit olisivat parantuneet päivän aikana.”
Kommentit
Lähetä kommentti