Liian nuori äidiksi? (Tulpen ystävänpäivä)

Tulpe oli luvannut viedä nuoremmat sisaruksensa Winnien, Xiwawan ja Wiipelin ulos leikkimään ystävänpäivän kunniaksi. Tänä vuonna hän ei aikonut tuhlata ystävänpäivää murehtimalla ikisinkkuuttaan, ja villin pentukolmikon vahtiminen ei taatusti jättäisi aikaa moisille ajatuksille. "Wii, älä pure siskosi häntää. Xiw, ei saa tehdä tassunjälkiä seiniin. Win, lopeta tuo lattialla kieriskely ja kävele kunnolla", Tulpe sai olla jatkuvasti komentamassa pentuja. Tällä menolla hän huutaisi äänensä käheäksi ennen kuin he pääsisivät edes ulos asti. Yhtäkkiä Tulpen huomio siirtyi pennuista tutunoloisen kissan saapuessa hänen näkökenttäänsä. "Ei ole totta, onkos siinä vanha kaverini Kettu! Olet siis jälleen näillä hoodeilla liikenteessä?" Tulpe huudahti tunnistaessaan käytävällä vaeltaneen oranssin kissanpennun. "No näkeehän sinuakin. Adoptio on tässä samassa rakennuksessa, joten olisit voinut edes joskus pistäytyä tervehtimään kamuasi", Kettu lausui koppavasti. Tulpe tunsi pistoksen sisällään, sillä oikeassahan Kettu oli, kyllä adoptiossa oleviin kavereihin täytyisi pitää useammin yhteyttä. "Älä nyt näytä noin synkältä, minä vain pilailin", Kettu naurahti, ja Tulpekin rentoutui tunnistaessaan ystävänsä olevan ihan ennallaan. Kettu oli juuri tiedustelemassa liilojen veljeksien kuulumisia kun äänekäs rysähdys keskeytti heidän juttutuokionsa. Tulpe hypähti ilmaan säikähdyksestä ja tajusi saman tien, ettei kolinan takana voinut olla mikään muu kuin hänen sisaruksensa. Tulpe ja Kettu juoksivat ripeästi käytävän päähän hoitajien oleskelutilaan, missä kolmoset olivat saaneet kiipeilyleikeissään yhden verhotangon putoamaan. "Tietenkin teidän täytyy olla heti pahanteossa kun käännän katseeni hetkeksi", Tulpe mutisi kavutessaan asettamaan verhotankoa takaisin paikoilleen. Mustavalkoisen kissan puuhastellessa verhojen kanssa tekivät pennut tuttavuutta keskenään, ja Kettu sulautui mitä parhaiten mukaan ryhmään, sillä kaikki olivat lähes samanikäisiä - toki näitä yhdisti myös villi luonne. Kun Tulpe laskeutui verhon kiinnitystehtävänsä päätteeksi takaisin maahan oli kaikille ilmiselvää, että Kettu tulisi mukaan leikkeihin.

Ulkona satoi räntää ja olosuhteet olisivat olleet mitä parhaimmat lumirakennelmien tekemiseen, mutta pennut kaipasivat jotain vauhdikkaampaa tekemistä. "Leikitään sokkopiiloshippatiputushiirenhäntäpolttopallopeililampolanhoitajaa", Wiipeli ehdotti. "Sokkoa ja hippaa samassa, eihän siitä tule mitään", Xiwawa huomautti ja heitti siskonsa päälle kourallisen märkää lunta. "Entäs sitten eri pelimuotojen yhdistäminen, miten hyppynaru ja pallo saadaan järkevästi osaksi samaa leikkiä?" Kettu tuumaili. "Sitä paitsi useammasta leikistä tulee kauheasti muistettavia sääntöjä", Winniekin vastusteli. "Parempi tosiaan jos pidämme leikin yksinkertaisena. Käykö jos tiivistämme leikkimme muotoon piilohippa?" Tulpe ehdotti ratkaisua. "Sopii jos sinä jäät hippaetsiväksi", Winnie virnisti, eikä Tulpen auttanut muu kuin jäädä laskemaan. "...19, 20! Täältä tullaan!" Tulpe kuulutti reippaasti ja alkoi päättömän juoksemisen sijasta haravoida ympäristöä katseellaan. He olivat sopineet, että hoitolarakennuksen pihan lisäksi myös Naukukukkula, Koivikkoketo ja Kukkaniitty sisältyivät piiloutumisalueeseen, joten Tulpella riittäisi monia paikkoja tutkittavaksi. Hän osasi kuitenkin rajata heti Kukkaniityn pois, sillä talvella paikka oli maailman surkein piiloutumiseen - paitsi tietysti jos sattui olemaan valkoinen kissa, mutta tällä kertaa leikkijöiden värikirjo vaihteli keltaisesta oranssiin. Salapoliisikerhotaustansa ansiosta Tulpe osasi myös hyödyntää lumeen jääneitä tassunjälkiä. Pitkin pihaa kierteli tietenkin vaikka kuinka paljon eri kissojen jälkiä, mutta lumisade helpotti siinä mielessä, että tuoreimmat jäljet erottuivat selkeästi. Tulpe löysikin lupaavanoloiset tassunjäljet, jotka kiersivät hoitolarakennuksen taakse. Tulpe lähti seuraamaan jälkiä ja kiihdytti askeleensa juoksuksi, sillä jos hyvin kävisi hän saattaisi nähdä jälkien jättäjän vilaukselta ennen kuin tämä ehtisi kadota hoitolan toiselle seinustalle. Loskalumi roiskui Tulpen jarruttaessa rakennuksen kulmalle saapuessa, mutta hän liukastui ja heitti kuperkeikan märässä lumessa. Ravistellessaan lunta turkistaan Tulpe uskoi nähneensä silmäkulmassaan jotain pinkkiä, mutta olento katosi silmänräpäyksessä. "Keskity tehtävääsi, ei mitään pinkkejä kissoja ole olemassa", Tulpe puhui itselleen ja jatkoi jälkien seuraamista. Tassunjäljet jatkuivat hoitolarakennuksen takaa suuren kirsikkapuun juurelle, mutta sitten ne vain yhtäkkiä katosivat. "Hmm, outoa. Jäljet loppuvat, aivan kuin niiden jättäjä olisi haihtunut ilmaan", Tulpe mutisi ääneen. "Kannattaisi nostaa katse ylemmäs", puun oksalla roikkuva Wiipeli virnisti. Pentu keikahti pari kertaa ja irrotti sitten otteensa, putosi suoraan Tulpen päälle ja pongahti siitä jälleen eteenpäin. "Wiipeli nähty!" Tulpe huudahti sylkiessään lunta suustaan. Hän oli lentänyt saamansa iskun voimasta naamalleen lumeen ja yritti nopeasti pyyhkiä loskaa kasvoiltaan. "Pelkkä näköhavainto ei riitä, mehän pelataan piilohippaa! Sinun on saatava minut myös kiinni", Wiipeli virnisti, ja siinä vaiheessa kun Tulpe sai vihdoin kasvonsa puhtaaksi ja näköaistinsa pelaamaan, oli hänen nuorempi sisarensa jo ehtinyt kadota näkyvistä. "Mihin minä oikein suostuin?" Tulpe huokaisi tajutessaan, että tällä menolla hänellä menisi koko loppu päivä pentujen metsästämisessä.

Tulpe teki parhaansa jälkien seuraamisessa, mutta myös pennut olivat tajunneet jättää hämäykseksi valejälkiä, ja Tulpe eksyi reitiltä useamman kerran. Sentään jälkirypäs paljasti sen, että kaikki neljä pentua kulkivat yhdessä, joten Tulpen pitäisi löytää kaikki sitten samalla kertaa. Hän kiersi Naukukukkulan kahteen kertaan ja tähyili Koivikkokedolla myös puiden oksia, mutta pentuja ei vain löytynyt. Yhtäkkiä Tulpe havaitsi jälkien johtavan kaupunkia kohti, mikä oli outoa, sillä se ei kuulunut leikkialueeseen. Ilmankos hän ei ollut nähnyt ketään kun pennut olivat ilmeisesti livahtaneet muualle! Kaupungin jalkakäytävällä oli liikaa tassunjälkiä, joten Tulpe alkoi katsella liikkeiden ikkunoita, ja kappas: Neljän pennun seurue näkyi istuvan kahvilassa. Naaraskissa kiiruhti kahvilan ovelle, ja sisään päästyään hän marssi oikopäätä pentujen luokse. Tulpe ojensi tassunsa ja nipisti kehyvesti jokaista poskeen merkiksi siitä, että oli saanut hippaleikkiläiset kiinni. "Mitäs te täällä teette? Muistaakseni kahvila ei ollut mukana etukäteen sopimallamme leikkialueella. Miten edes saitte tilattua ruokaa, eihän teillä ole rahaa mukana", Tulpe huomautti. "Sanoimme että saavut maksamaan ostoksemme myöhemmin", Xiwawa hymyili rennosti lusikoidessaan suklaajäätelöä eikä vaikuttanut olevan huolissaan siitä että isosisko raivoaisi heille. "Voi hyvänen aika teidän kanssanne", Tulpe tuhahti ja marssi kassalle. "Tulin maksamaan noiden kauhukakaroiden ostokset", Tulpe selitti ja viittoi pentujen pöytää kohti. "Se tekisi siis 24 penniä. Teillä onkin melkoiset pennut!" kassatäti naureskeli painellessaan kassakoneen näppäimiä. Yleensä sanavalmis Tulpe meni hämilleen toisen kommentista, kuvitteliko tämä että hän oli pentujen äiti?? Miten naurettava ajatus, hänhän oli vielä ihan liian nuori äidiksi! Mustavalkoinen kissaneiti ei tohtinut korjata kassatädin virhettä, vaan hän heitti tiskille viidenkympin setelin ja totesi että tämä saisi pitää ylimääräiset vaihtorahat. Kassalta selvittyään Tulpe kiiti takaisin pentujen luokse ja hoputti näitä valmistautumaan lähtöä varten. Vielä kahvilasta poistuessaankin Tulpe pudisteli päätään hassulle väärinkäsitykselle.

Hoitolalle palattuaan Tulpe kuskasi ensin Ketun ja Winnien omien hoitajiensa luo, minkä jälkeen jäljelle jäänyt kolmikko kulki omaa huonettaan kohti. Tulpen tassuja särki kaiken juoksentelun jäljiltä, ja hän ei odottanut sillä hetkellä mitään muuta kuin omalle makuualustalle heittäytymistä ja loikoilua kaikessa rauhassa. Pennuilla tuntui sen sijaan riittävän energiaa, ja Wii ja Xiwa pomppivat ja tuuppivat toisiaan yrittäen tyrkätä toisen kumoon. Tulpe silmäili nuorempien tönimisleikkiä paheksuvalla katseella, muttei uupumukseltaan jaksanut puuttua asiaan. He olivat enää muutaman askeleen päässä määränpäästään kun Tulpe havaitsi jo toistamiseen saman päivän aikana jotakin pinkkiä vilahtavan kulman taakse. Väsymys oli tiessään kun kissan aistit terästäytyivät sekunnin murto-osassa, eikä Tulpe voinut uteliaisuuttaan jättää tapausta selvittämättä. "Okei, meidän huone on ihan tuossa vieressä, joten oletan että osaatte kulkea loppumatkan itsenäisesti. Minä käväisen nopsaan tuolla", Tulpe ohjeisti pentuja ja kipaisi sitten reippaasti sinne missä oli tehnyt viimeisimmän näköhavainnon mystisestä pinkistä kissasta. Mitään ei kuitenkaan näkynyt ja Tulpe oli jo kääntymässä pettyneenä takaisin kun hänen silmiinsä osui maassa oleva vaaleanpunainen ruusun terälehti. Hän poimi sen ylös, ja hetkessä samanlaisia terälehtiä alkoi ilmaantua lisää, ja Tulpe tajusi niiden muodostavan polun, jota hän lähti seuraamaan.  Lopulta Tulpe näki edessään oudon pinkin kissan, ja lähestyessään tätä hän tunsi sydämensä sykkeen kiihtyvän. Viimein hän pääsisi tuon salaperäisen kissan juttusille ja kykenisi ratkaisemaan mysteerin, joka oli jäänyt vaivaamaan jo aiemmin päivällä. Naaraskissa valmistautui tivaamaan pinkiltä olennolta selityksiä, mutta toinen ehtikin aloittaa puhumisen ensin. "Hei, löysithän sinä minut viimein! Olen Armas, ja saavuin viettämään ystävänpäivää tänne Mouruposkeen. Haluaisitko olla ystäväni?" Armas uteli lempeän hymyn kera. "Toki! Minulle kelpaa aina uudet kaverit", Tulpe hihkaisi innoissaan. Samassa Armas tarttui Tulpen tassuun ja katsoi tätä syvälle silmiin esittäessään seuraavan kysymyksen: "Haluaisitko, että välillämme olisi jotain enemmänkin..?" Tulpe meni hämilleen toisen kommentista. Vastahan he olivat tavanneet, ja Armas oli heti ehdottelemassa moisia! Tulpen pään sisällä pirisi ainakin kymmenen hälyytyskelloa, mutta samaan aikaan hänen sydämensä meni järjen edelle, ja ennen kuin Tulpe huomasikaan, hän oli vastannut kollin kysymykseen myöntävästi.

Jälkeenpäin Tulpe häpesi hairahdustaan ja olisi tahtonut unohtaa koko jutun, mutta hän ei tietenkään päässyt niin helpolla, sillä yhdessä vietetyn yön jälkeen Tulpe havaitsi olevansa raskaana. Pennut syntyivät muutamaa viikkoa myöhemmin, ja koko pesue oli perinyt isänsä pinkin kuontalon. "Että minun pitikin olla tyhmä! Se ketku hurmuri käytti tunteitani hyväkseen", Tulpe soimasi itseään. "Älä nyt, rakkauskissat ovat mestareita laittamaan toisen pään pyörälle. Sitä paitsi nämä pentusi ovat supersöpöjä!" simssiliini ihasteli pinkkiä kolmikkoa. "Ihan sama. Vie ne adoptioon, en halua nähdä niitä", Tulpe tuhahti. "Oletko nyt aivan varma? Pennuilla ei ole edes nimiä", simssiliini huomautti. "Keksi sinä jotain", Tulpe tokaisi ja säntäsi huoneesta ovet paukkuen. Mustavalkoinen kissa juoksi ulos, ja talviset maisemat vilisivät hänen silmissään. Tulpe juoksi ja juoksi, eikä pysähtynyt vaikka hänen keuhkojaan poltteli ja kurkkua kuivasi. Hän oli aina haaveillut unelmakumppanista ja perheen perustamisesta, mutta sen sijaan hänestä tulisi yksinhuoltaja, sillä Armaksesta ei ollut kuulunut enää mitään ystävänpäivän jälkeen. "Ei, tämä on pakko olla vielä peruutettavissa! Jos laitan pennut adoptioon, voin jatkaa elämääni niin kuin mitään ei olisi tapahtunut", Tulpe vakuutteli itselleen. Se olisi paras ratkaisu. Tulpe pysyi lopun päivää omissa oloissaan, ja kun hän palasi illalla huoneelleen, ei pinkistä kolmikosta näkynyt enää jälkeäkään, eli simssiliini oli toiminut juuri niin kuin hän oli pyytänyt ja toimittanut pennut adoptioon. Iltapalan jälkeen Tulpe käpertyi makuualustalleen ja rutisti toisen sydäntyynynsä rintaansa vasten samalla kun köllähti selälleen. Juuri kun hänen silmäluomensa olivat painautumassa kiinni Tulpe tunsi jonkin hipaisevan tassuaan, ja räväytettyään silmänsä auki hän näki pinkin kissanpennun mönkimässä patjansa jalkopäähän. "Mitä sinä täällä teet?" Tulpe sähähti. Hän poimi pikkuisen mukaansa ja marssi oikopäätä adoptiolle. "Sinun paikkasi on täällä. Mene veljesi ja siskosi luo", Tulpe ohjeisti, mutta neuvojen vastaisesti pentu kääntyi takaisin äitinsä puoleen ja halasi tämän jalkaa. Pennun osoittama kiintymys mursi Tulpen sydämensä ympärille rakentaman tunteettomuuden suojamuurin. Tulpe oli hylännut lapsensa, mutta silti pentu rakasti äitiään ja palasi tämän luokse, ja sillä hetkellä tyttökissa oivalsi ettei voisi enää elää ilman tätä pentua. "Hyvä on, sait minut ylipuhuttua, vaikket edes sanonut mitään", Tulpe hymyili pennulle nostaessaan tämän takaisin syliinsä. simssiliini heräsi Tulpen loikatessa hänen vatsansa päälle, ja unenpöpperöisellä hoitajalla kesti hetken tajuta mitä oli tekeillä, mutta nähdessään Tulpen kannattelevan pinkkiä pentua sylissään hän ymmärsi. "Olen iloinen että tulit toisiin aatoksiin, nämä pinkit pennut ovat niin sööttejä", simssiliini lässytti kutitellessaan pikkuista leuan alta. "Joojoo, sinä olet pinkkifriikki, mutta kerrohan minkä nimen annoit hänelle?" Tulpe tiedusteli. "Hän on Ystis, vähän niin kuin ystävä", simssiliini selitti keksimänsä nimen alkuperää. "Ystis..." Tulpe maisteli nimeä kielellään ja nyökkäsi lopulta hyväksyvästi.

Tulpen mielipide ystävänpäivästä: "Aika ironista että vielä kahvilassa naureskelin kassatyypin pieleen menneelle pentukommentille, ja hetkeä myöhemmin minulle ilmaantui oikeasti jälkikasvua hoidettavaksi... Olisi vaan pitänyt palata Wiin ja Xiwan kanssa huoneelle niin mitään ei olisi tapahtunut..."